KESTÄVÄÄ KULTTUURIA ETSIMÄSSÄ

Kestävä kulttuuri on yksi kestävän kehityksen aspekteista. Usein puhutaan myös sosio-kulttuurisesta kestävyydestä, jolloin kulttuuriseikkojen lisäksi huomioidaan myös sosiaaliset tekijät. Kestävän kulttuurin kuten myös kestävän kehityksen määrittely on ongelmallista. Kestävän kehityksen määrittelyn ongelmia on tarkasteltu esimerkiksi Ronald Wimanin toimittamassa teoksessa.

Kehitystä voidaan pitää muutoksena kohti ’parempaa’. (’Hyvän’ tai ’paremman’ määrittely on myös ongelmallista, eikä siihen puututa tässä yhteydessä). Kestävyyttä voidaan puolestaan pitää väistämättä kehitykseen kuuluvana. Tällöin kestävä kehitys on pelkkä tautologinen ilmaisu. (Wiman 2000, 28 - 29.)

Kulttuuri on moniulotteinen käsite ja sen yksiselitteinen ja kaikenkattava määrittely on vaikeaa. Kulttuuria voidaan pitää hengen viljelynä, sillä ’kulttuuri’-sana on peräisin viljelyä tai muokkaamista merkitsevästä sanasta ’cultura’. Sukupolvelta toiselle välittyvät inhimilliset tiedot ja taidot ovat kulttuuria. Kulttuuria leimaa pitkäjänteisyys. Joskus puhutaan esimerkiksi populaari-, korkea- tai nuorisokulttuurista: tällöin viitataan kulttuurin johonkin osa-alueeseen.

Joskus kulttuuri rinnastetaan taiteeseen, mutta kulttuuri on paljon laajempi käsite. Voidaan sanoa, että kaikki mikä ihmisessä (tässä yhteydessä ei oteta kantaa siihen, voiko eläimillä tai muilla eliöillä olla kulttuuria)on biologisten, kemiallisten ja fysikaalisten ilmiöiden ulkopuolella on kulttuuria. Myös biologian, kemian ja fysiikan tulkitseminen sisältyy kulttuuriin.

Kulttuuria voidaan pitää Suurena Kertomuksena, kaikkena ihmisen luomana syntyvää. Kulttuurin makrotasolla kulttuuri on sivistystä, joka ilmenee arvoina ja kollektiivisena tietoisuutena. Arkipäivän kulttuuria tuotetaan ja uudistetaan jatkuvasti. Mikrotason kulttuuri ilmenee elämäntapoina ja kuluttamisen muotoina. Mesotason kulttuuri puolestaan on edellisten tasojen välissä. Mesotasolla tärkeää on kulttuuristen merkitysten ja symbolien ymmärtäminen ja lukeminen. Mesotason kulttuuri ilmenee kulttuuriteollisuutena, taiteena ja organisaatioiden kulttuureissa. (Wilenius 2004, 54 – 56.)

Taiteen piirissä erityisesti ympäristötaide ja green art ovat ottaneet ympäristön ekologisen tilan huomioimisen ja parantamisen taiteentekemisen lähtökohdaksi. Myös laajemmin kulttuurin piirissä ympäristötietoisuus on lisääntynyt. Kulttuurin käyttäjät tai kuluttajat, ihmiset, ovat tulleet ympäristötietoisemmiksi. Aineellisten hyödykkeiden kuluttamisesta ollaan siirtymässä yhä enemmän aineettomien hyödykkeiden kuluttamiseen. Teollisuusmaissa perushyödykkeiden markkinat ovat lähes saturoituneet. Niinpä tuotteisiin liitetään palveluita ja elämyksiä, joilla tuotteita pyritään nostamaan massasta. Tästä seuraa, että esineen tai hyödykkeen hinnassa konkreettisen tuotteen osuus vähenee ja markkinoiden avulla luodun brandin merkitys lisääntyy. (Wilenius 2004, 74.)

Pelkkä palvelun tuottaminen ei enää riitä vaan palveluun on liitettä myös elämys. Viihteen kulutus on jatkuvasti lisääntymässä, minkä arvioidaan heijastelevan biologisten tarpeidemme täyttymistä ja siirtymistä symbolien ja merkkien kuluttamiseen kuten Maslow’n tarvehierarkian mukaan tapahtuu. Koko kulutuksen kulttuuria on arvioitu myös kriittisesti ja on esitetty, että sen avulla yritetään korvata yhteisöllisyyttä. Kulutuksen vaikutuksia luonnonvarojen riittävyyteen ja muihin ympäristöongelmiin on myös osa kriittistä näkemystä.

Siirtyminen materian kuluttamisesta palvelujen ja elämysten kuluttamiseen ratkaisee vain osan ongelmaa. Lisäksi palvelujen ja elämysten kuluttaminen ei ole mahdollista kaikille. Kuluttamisen instituutio on ongelmallinen vaikka materiaalisista hyödykkeistä päästäisiin eroon. Miksi meidän pitäisi maksaa siitä, että menemme pelaamaan sählyä, kun voisimme kävellä luonnossa ilmaiseksi? Kysymys ei ole helppo tai yksiselitteinen. (Wilenius 2004, 74 - 77.)

Kestävän kehityksen kasvatuksellisesta tehtävää tarkastellessaan Kirsi Lindroos kirjoittaa: ”Kulttuurista kestävyyttä lähestytään oman kulttuuri-identiteetin, muiden kulttuurien tuntemuksen ja kulttuurien väliseen vuorovaikutukseen oppimisen näkökulmista. On tärkeää oppia tuntemaan ja arvostamaan omaa henkistä ja aineellista kulttuuriperintöään ja oppia näkemään oman sukupolvensa aikaisempien sukupolvien elämäntavan jatkajana ja kehittäjänä.

Suomalainen kulttuuri-identiteetti opitaan näkemään osana alkuperäistä, pohjoismaista ja eurooppalaista kulttuuria, mutta myös muihin kulttuureihin tutustuminen ja kulttuurien moninaisuuden kunnioitus on kestävään kehitykseen sitoutumisen edellytys. Kulttuurien välisen vuorovaikutuksen edistäminen ja valmius toimia monikulttuurisessa yhteisöissä on maailmanlaajuisen hyvinvoinnin ja kestävyyden edellytys. Sosiaalisen ja kulttuurisen kestävyyden keskeinen tehtävä on taata, että hyvinvoinnin edellytykset siirtyvät sukupolvelta toiselle ja alueelta toiselle.” (Lindroos 25.8.2003)